Vaahteratuvan väki ja vaarallinen peto

Lapsiryhmälle ääneen luettavat kirjat pitäisi aina ensin lukea itse! Juu, juu pitäisi, selvähän se.  Mutta aina ei aika kaikkeen riitä ja joskus lepohetkelle tulee valittua uutta luettavaa ilman sen suurempaa perehtymistä. Sitä vaan joskus luottaa siihen, että kohtuullisen tuore kotimainen lastenkirja  on ihan turvallinen valinta.  Tunnetta turvallisesta kirjavalinnasta vielä lisää, jos hahmot ovat söpöjä pikku eläimiä. Mitä tässä nyt voi pieleen mennä! Ei mitään, senkun vaan valot himmeäksi ja lukemaan…

Vielä lukiessakin saattaa valitun kirjan tarina jäädä aikuiselle lukijalle aukeamatta kokonaisuudessaan.  Useimmissa nukkarissa kun lukija  vaihtuu päivittäin, joten harvoin aikuinen pääsee lukemaan kirjan alusta loppuun kokonaisuudessaan.  Tarinan pätkä  tänään ja toinen pätkä ehkä parin päivän päästä. Niinpä  mielikuva luettavana olevasta kirjasta koostuu satunnaisista palasista ja siitä, miten kirjan kieli taipuu ääneen luettavaksi. Kokonainen tarina jää kaikilta lukemiseen osallistuneilta aikuisilta vajaaksi.

No niin, nyt seuraa kertomus siitä miten itse rikoin omaa sääntöäni ja valitsin nukkariin luettavaksi kirjan, jota en ollut etukäteen lukenut. Kirja oli Vaahteratuvan väki ja vaarallinen peto.  Olin aiemmin lukenut lapsille Vaahteratupa-kirjojen aloitusosan eli Nokikätkön ritarit ja kuuhiisi. Se oli vähän outo ja aika jännittävä, mutta ihan kiva kirja.  Siispä siitä vaan suit sait sukkelaan kirjasarjan seuraavaa osaa lukemaan..

Kirjan alkuasetelma lupaili hyvää kasvatuksellista tarinaa. Hiirivuorella on huhupuheiden mukaan nähty peto. Huhut muuttuvat lehtiuutisiksi ja leviävät eläinten keskuudessa lietsoen pelkoa tuntematonta kohtaan.  Tarina väläyttää tässä kohtaa mahdollisuutta myös mediakasvatukselliseen näkökulmaan. Mihin lähteeseen Hiirivuoren Sanomat oikein mahtoi uutisensa perustaa; huhupuheisiinko ja siihen, että joku sanoi jonkun nähneen jotain jossain….  

Eipä aikaakaan kun pelko tekee tehtävänsä. Hiirivuorelle perustetaan petopartio ja määrätään ulkonaliikkumiskielto pimeän aikaan. Lehtijuttujen ja huhupuheiden innoittama pieni Iivari-hiiri päättää toimia. Hän varastaa (yhym, juu) hillopurkkeja ja sekoittaa niistä maistuvaa myrkkyä, jota ampuu jousella kohti paikalle houkuteltua petoa. Peto kuolee,  Iivari on sankari ja kaikki juovat iloisina seljalikööriä. Rauha Vaahteratuvassa. Piste ja loppu.

Jos peto oli metafora jostain suuremmasta uhkasta, niin se jäi kyllä minulle aikuislukijanakin aukeamatta. Minulle kirjan viestiksi jäi, että peto oli jotain tuntematonta, joka piti  vaan saada tapettua.  Mitäpä sitä tutustumaan, nips-naps hengiltä vaan ennen kuin ehkä sattuu jotain. JOS oikea opetus olisi ollut, että pienikin voi omilla keinoillaan asettua suurta uhkaa (ilmansaasteet, luontotuhot, ääriliikkeet, radikalismi..?) vastaan, niin kyllä minulle jäi tämä näkökulma avautumatta.  Jos oikeasti halutaan lukea kirja, jossa pienikin voi omilla keinoillaan vastustaa suurta uhkaa, niin siihen tarkoitukseen suosittelisin lukemaan vaikka Onneli ja Anneli ja nukutuskello -kirjan.

Eihän se (ehkä) vuonna 2008 kirjoitetun Vaahteratuvan väki ja vaarallinen peto -kirjan  vika ole, että minulla tulee tarinan asetelmasta mieleen myöhempien aikojen Soldiers of Odin -katupartiointi. Tarinan sankarin, pienen Iivari -hiiren tapa ottaa asiat omiin käsiin tuntuu hutkitaan ennen kuin tutkitaan -toimintamallilta. Voiko sisältö olla ihan mitä huttua tahansa, kunhan vaan hahmoina seikkailevat söpöt pienet eläimet. Miten lastenkirjaksi mahdottomalta tarina kuulostaisikaan, jos eläinten tilalle vaihdettaisiin ihmislapset..

Minusta kirjassa jätetään ihan liian paljon tulkinnan varaa pienelle kuulijalle, kun ei aikuinenkaan tästä oikein ota tolkkua. Vai onko niin, että nyt aikuinen lukija miettii liian monimutkaisesti?  Oletko lukenut kirjan, oletko lukenut lapselle? Mikä fiilis jäi päällimmäiseksi, syntyikö keskustelua?  Mikä peto oli? Onko minulta jäänyt jotain tajuamatta, osaatko selittää minulle?

Ehkä kyseenalaistan tarinan tarpeettomankin jyrkästi, en tiedä.  Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole ihan vaan teilata kirjaa, vaan vilpittömästi miettiä, että onko nyt jotain mitä minä en tajua. Entä teinkö kirjalle (ja kuulijalle) suurta vääryyttä,  kun (omasta mielestäni hyvinkin näppärästi) muutin lukiessani loppuratkaisun siten, että peto olikin talviunilta liian aikaisin herännyt karhu, jonka Iivari hillomyrkkynuolellaan tainnutti takaisin talviunille (sokerihan tunnetusti väsyttää) .

PS. Reiluuden nimissä on pakko sanoa, että  Vaahteratupa-kirjojen kuvitus on parasta mitä olen pitkään aikaan lastenkirjoissa nähnyt. Vähän kuin `Kaislikossa suhisee`,  mutta vielä paljon, paljon hienompaa.

Kauniisti kuolemasta

Nooa Notkoniitty karkaa kotoa 

(varoitus; sisältää `juonipaljastuksia` )

Hän ei enää kestänyt jäädä kotiin. Kukaan ei varmastikaan voisi syyttää häntä siitä. Ja hänen oli joka tapauksessa paras lähteä maailmalle etsimään omaa tietään. Olihan hän sentään jo kahdeksanvuotias, eikä hän totta puhuen ollut toistaiseksi tehnyt juuri mitään elämällään.

Nooa Notkoniitty on metka tarina kahdeksanvuotiaasta pojasta, joka lähtee kotoaan koska haluaa nähdä maailmaa ja seikkailla. Oikeastaan Nooa karkaa, koska ei halua ajatella niitä pahoja asioita, joita kotona on tapahtumassa. Seikkaileminen on ensin hauskaa; Nooa  kulkee läpi metsien ja kylien, ja matkalla hän kohtaa puhuvia eläimiä, ihmeellisiä puita, liikkuvia ovia ja muita lumoavia kummallisuuksia. Kirja liikkuu jossain perinteisen sadun ja fantasiakirjallisuuden välimaastossa. Maagisessa tunnelmassa on jotain harrypottermaisuutta, mutta tarinan edetessä tulee ilmi muitakin viittauksia fantasiakirjallisuuteen (mutta ei niistä sen enempää..). 

Nooan karkaamiseen paljastuu kirjan edetessä seikkailua painavampikin syy. Kotona hänen pitäisi nuoresta iästään huolimatta kyetä kohtaamaan asioita, joiden käsittelemiseen aikuisillakaan ei aina ole keinoja.

Vaikka Nooa Notkoniitty -kirja kertookin kuolemasta, ajan kulumisesta ja luopumisesta haikean kauniisti, en silti rohkenisi  työssäni valita tätä kirjaa luettavaksi kokonaiselle lapsiryhmälle. Kirja ansaitsee tulla luetuksi intiimisti kahden kesken. Kuolema tai luopuminen  ei kirjassa ole luonnollisen vanhenemisen kautta tapahtuvaa vaan julmaa, vääräaikaista, riistävää ja epäreilua. Toiveikkuudesta huolimatta kirja on surullinen.

John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa
Kustantaja: Bazar 2011
Alkuteos: Noah Barleywater Runs Away 2010
Suomennos: Laura Beck
Kuvitus: Oliver Jeffers
Ulkomainen lastenkirja, saturomaani
Sivuja: 224

Benji Daviesin Vaarin saari

Vaarin saari kertoo  isoisän ja lapsenlapsen välisestä rakkaudesta ja erityisestä siteestä. Lassi ja isoisä nousevat vaarin ullakolla laivan kyytiin ja purjehtivat paratiisisaarelle, jossa aurinko paistaa ja elämä on ihanaa. Lassi tietää, ettei saarelle kuitenkaan voi ikuisiksi ajoiksi jäädä. Kotiinlähdön aikaan vaari kuitenkin kertookin jäävänsä saarelle. Lassin on purjehdittava yksin takaisin kotiin. Ilman vaarin mukanaoloa tuntuu matka pitkälle ja vaikealle, mutta Lassin onnistuu päästä perille kotiin. Kotona Lassia odottaa viesti vaarilta, jolla on nyt kaikki hyvin.

Tarina on suurella sydämellä kirjoitettu .  Se on lohdullinen kuvaus siitä miten rakkaat ihmiset voivat olla toisilleen läheiset vaikkeivat olisikaan  läsnä.   Aikuinen lukija tulkitsee vaarin saaren kuolemanjälkeiseksi elämäksi, jossa kivuille ja vaivoille ei ole tilaa. Lapselle tarina kertoo ehkä maantieteellisestä välimatkasta ja harvoin tapaamisesta, ehkä jonkun tärkeän henkilön poissaolosta  omassa elämässä, tai vanhuudesta ja kuolemasta. Mene ja tiedä. Kirja on taitavasti kirjoitettu siten, että lukijan / kuulijan omalle tulkinnalle on tilaa.

Vaikka tarina on suuri, kuvitus on yhtälailla oleellinen osa kokonaisuutta. Kirjaa lukiessa tarvitaan tilaa ja aikaa kuvien tutkimiselle.

Benji Davies: Vaarin saari
Kustantaja: Karisto
Alkuteos: Grandad's island, Simon & Schuster Uk ltd 2016
Ulkomainen kuvakirja. 28 sivua.

Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen

Maukka ja Väykkä ovat saaneet uuden ystävän. Pieni päästäinen nimeltään Karhu Murhinen on muuttanut asumaan ystävysten luokse siniseen taloon mäen laelle.  Päästäisen sydän lyö nopeaan ja elämä  on lyhyt. Mutta pienikin voi elää suuresti ja lyhytkin  elämä pitää elää täysillä, kaiken mahdollisen kokien.  Tarinan edetessä Karhu Murhisen elämä etenee lapsuuden leikeistä vanhuuden seesteisyyteen. Nopeasti sykkivä sydän väsyy ja vanhenee ja lopulta lakkaa kokonaan lyömästä.

Vaikka kirjassa on paljon Maukalle ja Väykälle ominaista hullua huumoria ja hassuttelua, poikkeaa Karhu Murhisen tarina muista Maukka ja Väykkä kirjoista koskettavuudellaan. Olen lukenut Karhu Murhisen elämästä ääneen eskareille mutta myös nuoremmille. Sopii hyvin ääneen luettavaksi.

Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen
Kustantaja: Tammi
Kotimainen satukirja. 125 sivua.