Kauniisti kuolemasta

Nooa Notkoniitty karkaa kotoa 

(varoitus; sisältää `juonipaljastuksia` )

Hän ei enää kestänyt jäädä kotiin. Kukaan ei varmastikaan voisi syyttää häntä siitä. Ja hänen oli joka tapauksessa paras lähteä maailmalle etsimään omaa tietään. Olihan hän sentään jo kahdeksanvuotias, eikä hän totta puhuen ollut toistaiseksi tehnyt juuri mitään elämällään.

Nooa Notkoniitty on metka tarina kahdeksanvuotiaasta pojasta, joka lähtee kotoaan koska haluaa nähdä maailmaa ja seikkailla. Oikeastaan Nooa karkaa, koska ei halua ajatella niitä pahoja asioita, joita kotona on tapahtumassa. Seikkaileminen on ensin hauskaa; Nooa  kulkee läpi metsien ja kylien, ja matkalla hän kohtaa puhuvia eläimiä, ihmeellisiä puita, liikkuvia ovia ja muita lumoavia kummallisuuksia. Kirja liikkuu jossain perinteisen sadun ja fantasiakirjallisuuden välimaastossa. Maagisessa tunnelmassa on jotain harrypottermaisuutta, mutta tarinan edetessä tulee ilmi muitakin viittauksia fantasiakirjallisuuteen (mutta ei niistä sen enempää..). 

Nooan karkaamiseen paljastuu kirjan edetessä seikkailua painavampikin syy. Kotona hänen pitäisi nuoresta iästään huolimatta kyetä kohtaamaan asioita, joiden käsittelemiseen aikuisillakaan ei aina ole keinoja.

Vaikka Nooa Notkoniitty -kirja kertookin kuolemasta, ajan kulumisesta ja luopumisesta haikean kauniisti, en silti rohkenisi  työssäni valita tätä kirjaa luettavaksi kokonaiselle lapsiryhmälle. Kirja ansaitsee tulla luetuksi intiimisti kahden kesken. Kuolema tai luopuminen  ei kirjassa ole luonnollisen vanhenemisen kautta tapahtuvaa vaan julmaa, vääräaikaista, riistävää ja epäreilua. Toiveikkuudesta huolimatta kirja on surullinen.

John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa
Kustantaja: Bazar 2011
Alkuteos: Noah Barleywater Runs Away 2010
Suomennos: Laura Beck
Kuvitus: Oliver Jeffers
Ulkomainen lastenkirja, saturomaani
Sivuja: 224

Benji Daviesin Vaarin saari

Vaarin saari kertoo  isoisän ja lapsenlapsen välisestä rakkaudesta ja erityisestä siteestä. Lassi ja isoisä nousevat vaarin ullakolla laivan kyytiin ja purjehtivat paratiisisaarelle, jossa aurinko paistaa ja elämä on ihanaa. Lassi tietää, ettei saarelle kuitenkaan voi ikuisiksi ajoiksi jäädä. Kotiinlähdön aikaan vaari kuitenkin kertookin jäävänsä saarelle. Lassin on purjehdittava yksin takaisin kotiin. Ilman vaarin mukanaoloa tuntuu matka pitkälle ja vaikealle, mutta Lassin onnistuu päästä perille kotiin. Kotona Lassia odottaa viesti vaarilta, jolla on nyt kaikki hyvin.

Tarina on suurella sydämellä kirjoitettu .  Se on lohdullinen kuvaus siitä miten rakkaat ihmiset voivat olla toisilleen läheiset vaikkeivat olisikaan  läsnä.   Aikuinen lukija tulkitsee vaarin saaren kuolemanjälkeiseksi elämäksi, jossa kivuille ja vaivoille ei ole tilaa. Lapselle tarina kertoo ehkä maantieteellisestä välimatkasta ja harvoin tapaamisesta, ehkä jonkun tärkeän henkilön poissaolosta  omassa elämässä, tai vanhuudesta ja kuolemasta. Mene ja tiedä. Kirja on taitavasti kirjoitettu siten, että lukijan / kuulijan omalle tulkinnalle on tilaa.

Vaikka tarina on suuri, kuvitus on yhtälailla oleellinen osa kokonaisuutta. Kirjaa lukiessa tarvitaan tilaa ja aikaa kuvien tutkimiselle.

Benji Davies: Vaarin saari
Kustantaja: Karisto
Alkuteos: Grandad's island, Simon & Schuster Uk ltd 2016
Ulkomainen kuvakirja. 28 sivua.

Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen

Maukka ja Väykkä ovat saaneet uuden ystävän. Pieni päästäinen nimeltään Karhu Murhinen on muuttanut asumaan ystävysten luokse siniseen taloon mäen laelle.  Päästäisen sydän lyö nopeaan ja elämä  on lyhyt. Mutta pienikin voi elää suuresti ja lyhytkin  elämä pitää elää täysillä, kaiken mahdollisen kokien.  Tarinan edetessä Karhu Murhisen elämä etenee lapsuuden leikeistä vanhuuden seesteisyyteen. Nopeasti sykkivä sydän väsyy ja vanhenee ja lopulta lakkaa kokonaan lyömästä.

Vaikka kirjassa on paljon Maukalle ja Väykälle ominaista hullua huumoria ja hassuttelua, poikkeaa Karhu Murhisen tarina muista Maukka ja Väykkä kirjoista koskettavuudellaan. Olen lukenut Karhu Murhisen elämästä ääneen eskareille mutta myös nuoremmille. Sopii hyvin ääneen luettavaksi.

Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen
Kustantaja: Tammi
Kotimainen satukirja. 125 sivua.

Ihanaa kun pelottaa?

Latte-siili -kirjat ovat perinteisiä eläinsatuja, joissa pieni mutta rohkea siili ystävineen tarttuu toimeen kun ystävät tai ympäristö ovat vaarassa. Siili ei sankariksi mitenkään erityisesti halua tai pyri, mutta pelosta ja jännityksestä huolimatta tarjoaa apuaan silloin kun sitä jossain tarvitaan.

Latte-siili ja vesikivi aloittaa kirjasarjan.  Latte-siilin kotimetsä on kuolemassa kuivuuteen, koska karhukuningas on ryöstänyt Taimenjärven pohjasta vesikiven.  Pieni urhea siili päättää lähteä etsimään kiveä takaisin. Matka karhukuninkaan maahan kulkee läpi susien ja ilvesten valtakuntien. Tarina noudattaa perinteisen eläinsadun tapaa eli sankari selviää kohtaamistaan vaaroista ennen kaikkea omalla neuvokkuudellaan. Se on myös perinteinen sankaritarina, jossa pieni olento rohkeudella ja voimiaan säästämättä pelastaa oman kotimetsänsä tuholta. Tarina on myös kertomus uskollisuudesta, ystävyydestä, seikkailusta, vaaroista ja taistelusta luonnon säilymisen puolesta. 

Latte-siili kirjat ovat ilmestyneet Saksassa 50-luvulla ja siellä kirjat ovat useamman sukupolven

yhteistä klasssikkomateriaalia. Suomeksi Latte-siilin seikkailuja alettiin julkaista vasta viime vuosikymmenellä. Kielellisesti ja tarinallisestihan kirjat ovat edelleen ihan täydessä terässä, eikä siilin pitkä ikä tunnu tekstin vanhuutena. Kirjat ovat ajankohtaisempia kuin koskaan. Siilin suomalainen tuleminen pohjaa ajattomien tarinoiden lisäksi uudelle houkuttavalle kuvitukselle.  Jos ei tietäisi, voisi kuvitella kirjan olevan aivan tuoreeltaan tehty.

Koska ja kenelle:

Löytöretkellä Piilomaassa -blogissa sanotaan osuvasti, että Lattesiili -kirjojen lukemiselle on hyvä hetki sitten kun Vaahteratupa-kirjat on luettu. Tällöin eläinseikkailujen jännittävyys kasvaa asteittain.

Meillä luettiin Latte-siilin seikkailuja 3-5 -vuotiaiden kanssa. Jännittävän ensimmäisen lukukokemuksen jälkeen lapset äänestivät Latte-siilin jatkoon eli tarina ei jännittävyydestään huolimatta ollut kuitenkaan liian pelottava. Sillä kovasti jännittäviähän nämä Latte-siilin seikkailut ovat. Siksi en lähtisi lukemaan Latte-kirjoja heti uuden ryhmän kanssa, vaan vasta kun ryhmänä ollaan totuttu lukemaan ja kuuntelemaan kokonaisia kirjoja ja tarinoita. Eskareiden lepo- ja lukuhetkiin saavat Latte-kirjat täältä vahvan suosituksen.

Keskusteltavaksi:

Kirja voi toimia hyvänä pohjustuksena  keskusteluille jännityksestä, peloista ja rohkeudesta. Latte-siili on loistoesimerkki  rohkeudesta. Rohkea ei ole se joka ei pelkää, vaan  todella rohkea on se, joka pelosta huolimatta toimii.

Luontokasvatus laajenee ympäristökasvatukseksi

Perinteinen luontokasvatus on iso osa varhaiskasvatusta ihan jo lasten luontaisen uteliaisuuden innoittamana. Vaan miten päästä etenemään perinteistä luontokasvatusta pidemmälle  ympäristökasvatukseen, jossa tavoitteena on kasvatuksen ja opetuksen keinoin kasvattaa lapsista ympäristötietoisia, vastuullisia ja kestävään kehityksen arvoihin sitoutuneita yhteiskunnan toimijoita, jotka osaavat toimia luontoa kestävästi kehittäen niin ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti kuin kulttuurillisestikin.  

Latte-siili ja vesikivi -kirjan lukeminen kannattaa hyödyntää osana luonto- ja ympäristökasvatusta. Vesikivikirjassa metsä  näyttäytyy juuri ekologisena, sosiaalisena ja kulttuurisena eläinten elinympäristönä. Tärkein luonnonvaramme on vesi. Mihin vettä tarvitaan, mistä se tulee hanaan, mitä vedelle tapahtuu talvella? Miten vettä voi suojella?

Haluatko saada lisää vinkkejä ulkona oppimisesta, ympäristökasvatuksesta ja kestävän elämäntavan opettamisesta ja materiaaleista?

MAPPA.fi on materiaalipankki, josta löytyy materiaaleja eri ikäryhmille ja eri käyttötarkoituksiin. Materiaaleja voi selata esimerkiksi aiheen, oppiaineen tai suosittujen hakujen mukaan. MAPPA.fi -portaalissa on mukana yli 100 materiaalin tuottajaa ja portaalia hallinnoi Suomen luonto- ja ympäristökoulujen liitto ry.

Helsingin seudun ympäristöpalvelujen (HSY.fi) sivuilta löytyy oppimateriaaleja päiväkodin tai koulun ympäristökasvatuksen tueksi. 5-7 -vuotiaille suunnatun  Nökön matkassa puuhakirjan tehtävät käsittelevät kestävää kuluttamista, lajittelua, ilmanlaatua, ilmastoa ja energiaa. Puuhakirja on tulostettavissa osoitteesta; https://www.hsy.fi/fi/opettajalle/Sivut/default.aspx

Teemaan sopivaa musiikkia:

Piilometsän säveliä levyllä matkataan Piilometsän uumeniin, missä eläinystävykset seikkailevat laulaen, leikkien ja tanssien. Erityisen mainiosti kirjan lukemisen yhteyteen sopii Tiheässä, pimeässä -laulu. Piilometsän säveliä on musiikki- ja kulttuurikeskus Verson julkaisu.

Voiko joulukirjaa lukea muulloin kuin jouluna?

.. ja voisiko joskus olla parempikin lukea joulukirja vasta joulun jälkeen tai vaihtoehtoisesti oikein hyvissä ajoin ennen joulua. Tälläistä pohdin, kun yhdessä työlasten kanssa luimme  tämän joulun uutuuskirjan Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö.

Kirjan esittelytekstissä kerrotaan, että; Jouluun on viikko aikaa, ja Vilttitossu pelkää, että ei saa tarpeeksi joululahjoja. Hän näkee kadulla Joulun lapsi -keräyksen vähävaraisten lasten hyväksi ja saa mielestään loistavan idean. Hän pukeutuu roskiksesta löytämäänsä palttooseen ja kirjoittaa kerjäyskylttiin "Antaka köyhäle lapsele lahjoja." Vilttitossun yritys ei kuitenkaan tuota tulosta ja seuraavaksi hän esiintyy katulaulajana tiernapojan roolissa -- yhtä huonolla menestyksellä. Kotona kilttiä ja ahkeraa Heinähattua kehutaan joulun lapseksi, mutta mitä ihmettä Vilttitossun pitäisi tehdä saavuttaakseen saman?

Okei, kirjan teema on tuttu monista uusista jouluun sijoittuvista lastenkirjoista eli joulupukki, lahjat, urkkivat tontut ja kilttinä oleminen. Kirjassa on selkeästi rakennettuna opetus siitä, että toisesta välittäminen on tärkeää.  Minua jäi vaan vähän mietityttämään, että  meneekö tämä hienovarainen viesti perille, kun kirjaa luetaan tonttuhuuruisessa ja lahjojen odotuksen täyttämässä joulukuussa. Useimmat lasten kanssa työskentelevät aikuisethan tietävät varsin hyvin, että joulunalusajan  suurin keskustelunaihe on lahjat; mitä ja kuinka paljon kukin haluaa ja uskoo saavansa.

Tuntuu, että nyt aika monessa uutuuskirjassa on pyritty  viestittämään lapsille, että kiltteys ei ole se asia, joka on lahjojen saamisen edellytys.  Joululahjoja  ei tarvitse `ansaita` vaan niitä kuuluu kaikkien saada, myös ”tuhmien”  lasten.

On ihan hyvä juttu, että viimeinkin on lastenkulttuurissa alettu kyseenalaistamaan lapsille vuosikymmenien ajan markkinoitua mallia siitä, että hyvä käytös ja hyvät teot palkitaan tavaralla ja että lahjojen määrä mittaa siinä onnistumista. Sillä laillahan juttu ei nykypäivänä toimi (jos koskaan ennenkään on toiminut).

Tulemmeko kuitenkin samalla opettaneeksi lapsillemme, että suunnattoman suuri lahjakasa ja toteutuneet toiveet ovat jokaisen lapsen perusoikeuksia. Hmm, saisiko ensi vuoden joulusesonkiin pari ei-marginaaliin sijoittuvaa lastenkirjaa, joissa vähemmän olisi enemmän ja jossa koko tavaroiden saamisen perusajatusta tuuletettaisiin.

Minua jäi myös jotenkin vähän kukkahattutätimäisesti ärsyttämään, että kirjan aikuiset antoivat köyhäksi lapseksi naamioituneelle Vilttitossulle talouden vanhoja tavaroita eli  jotain mitä itse ei enää tarvita tai haluta. Onko tämä kovinkaan moderni kuva sosiaalisesta omatunnosta, saatikka hyväntekeväisyydestä? Jos oli tarkoitus suhtautua kriittisesti juuri  tämänkaltaiseen ajattelutapaan, niin sitten viesti oli minusta liian hienovaraisesti ilmaistu, että olisi ollut tajuttavissa.

Kirjan nimessä Vilttitossua kutsutaan jouluvintiöksi. Minusta  vintiö on liian kiltti nimitys Vilttitossulle, kutsuisin itse häntä vähintään jouluriiviöksi.

Mitä lukemisen jälkeen:

Parhaimmillaan kirja voisi toimia keskustelun herättäjänä ryhmässä.  Miten voisimme tuottaa hyvää mieltä toisille ja saada sitä myös itsellemme. Miten me voisimme auttaa / muistaa / tehdä hyvää jollekulle? Voisimmeko me ryhmänä käydä vaikka laulamassa joululauluja vanhainkodissa tai askarrella koristeita jotakuta ilahduttamaan. Tai sitten jos ei kerta kaikkiaan mitään muuta ilahduttamisen tapaa keksitä,  niin voisiko sitten (kirjan antaman mallin mukaan) vaikka lahjoittaa jotain päiväkodissa tarpeetonta tai liiallista tavaraa eteenpäin. Pehmoleluja kenties? Niitä taitaa olla liikaa tai ainakin riittävästi Suomen jokaisessa päiväkotiryhmässä, eikö?

Koska:

Kirja on ilmiselvästi tarkoitettu joulunajan lukemistoksi, mutta voisi toimia paremmin siis vaikka hyvissä ajoin ennen joulua luettavaksi. Tai ihan heti joulun jälkeen, kun lahjat ja lahjojen saaminen on vielä tuoreessa muistissa.

Kirja on ilmestynyt myös äänikirjana, pituus 1 h 13 minuuttia. 

Jouluvintiöstä ovat kirjoittaneet myös mm. Kieltenope Rita, Jonna Kirpakaapin avaimessa, Luetaanko tämä -blogin Kia ja lastenkulttuuriblogi Pienten taikapiiri. 

Heinähattu Vilttitossu ja jouluvintiö

Teksti; Sinikka ja Tiina Nopola

Kuvitus; Salla Savolainen

Tammi 2017

Maukan ja Väykän hyvä päivä

Timo Parvelan Maukka ja Väykkä -kirjoja on ilmestynyt jo vaikka miten monta eikä tässä maassa taida olla montaakaan päiväkodin nukkaria, jossa Maukkaa ja Väykkää  ei olisi jossain kohdin luettu tai kuunneltu.

Maukka on siis kissa ja Väykkä on koira. Kissan ja koiran yhteiselämässä sattumia ja tapahtumia riittää, eikä aina vähiten siksi, että Maukalla on rajaton luotto omiin kykyihinsä, mutta äärimmäisen vähän kärsivällisyyttä. Kaikessa itseriittoisuudessaan ja kärsimättömyydessään se on kuitenkin aina yhtä hurmaava kumppani. Väykkä puolestaan on onnellisimmillaan silloin kun asiat sujuvat entiseen tapaan ja elämä pyörii rauhallisesti taivaansinisen talon pihapiirissä. Ystävykset tuntevat toisensa perinjuurin ja siksi ehkä täydentävätkin toisiaan parhaalla mahdollisella tavalla. Maailma on avara ja erilaiset eläimet erilaisine luonteineen mahtuvat hyvin samaan kylään asumaan.

Maukan ja Väykän hyvä päivä on viime heinäkuussa (2017) ilmestynyt, toistaiseksi, viimeisin kirja ystävyksistä.  Kirja on rakenteeltaan yhden päivän pituinen, kellonajoilla jaksotettu kertomus. Maukan ja Väykän hyvä päivä on todellinen hyvän mielen kirja.

Kaveruksiin tutustumisen voi minusta aloittaa mistä tahansa kirjasta, oikeastaan selkeän poikkeuksen sarjassa tekee Maukka ja Väykkä ja Karhu Murhinen -kirja, jossa on muista kirjoista poiketen vähän vakavampi pohjasävy. Kirja kertoo kauniisti vanhenemisesta, luopumisesta ja kuolemastakin.

Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo puolestaan on parhaimmillaan loppuvuoden lukemistona, talvea odotellessa tai joulun odotuksen kalenterikirjana.

Maukka ja Väykkä kirjoissa virkkeet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä ja lukeminen sujuvaa. Kieli on kuitenkin riittävän rikasta ja maukasta tarjoamaan lukuoivalluksia ja -iloa myös aikuiselle. Virpi Talvitien kuvitukset ovat kirjoille iso, iso lisäplussa.

Kenelle;

Kirjat ovat kenelle tahansa varhaiskasvatusikäiselle kuulijalle soveltuvaa kuunneltavaa. Tarinoiden opetuksia ei ilmeisen korostuneesti alleviivata, mutta silti kaikissa tarinoissa on mukana aimo annos inhimillisyyttä, suvaitsevuutta  ja ystävyyttä. Maukan ja Väykän hyvä päivä sopii rakenteensa puolesta hyvin eskareille kellon opettelun aikoihin luettavaksi. Tarinasta voisi vaikka rakentaa kuvakertomuksen aikajanana tai kellon muotoon.

Satu sadusta joka oli satua

Tapahtuu eräänä aamuna kuninkaanlinnassa: Kuningas juo kahvikupista pikkiriikkisen kulauksen. Prinsessa hörppää kaakaonsa yhdellä kulauksella ja jää odottamaan, että palvelija voitelisi hänelle marmeladileivän. Mutta mitään ei tapahdu, satu on jäänyt kesken. Kirjailijan luovuus on ehtynyt . Hahmot ovat neuvottomia, eikä kukaan hahmoista tiedä miten tarinan kuuluisi jatkua.  Kuninkaallinen perhe päättää lähteä etsimään kirjailijaa jotta sadulle saataisiin satujen onnellinen loppu. Alkaa seikkailu, jossa satuhahmot ottavat ohjat omiin käsiinsä ja löytävät matkalla lisää eksyneitä tai tarinoista pois heitettyjä satuhahmoja.

”..Ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Sehän olisi kiva satu! –Sekin satu on jo kirjoitettu, kirjailija sanoi. -Se tuntuikin jotenkin tutulta, vanha mies sanoi. Kun kerran olet kirjailija, on minun kai turha kertoa, mitä sinun pitäisi kirjoittaa. Pääasia on, että muutama ihminen tulee sadussa onnelliseksi, kaikki kun eivät voi olla onnellisia edes sadussa.~~ Nyt kirjailija tiesi, millainen sadusta tulisi, hän kirjoittaisi sadun, jossa kaikki löytävät onnen.”

Saksassa suuressa suosiossa olevan suomalaissyntyisen Marja-Leena Lembcken ensimmäinen suomennettu lastenromaani on erikoinen tutkimusmatka sadun syntyyn. Miikä sadussa siis lopulta on satua ja mikä on totta? Kirja on puolustuspuhe saduille ja satujen kertomiselle. Tarinassa on vanhanaikaisten satujen henkeä, uudella twistillä. Tarinan sisään onkin kirjoitettu monia viittauksia klassikkosatuihin.

Kenelle; 

Luettu 3-5 -vuotiaille lepohetken kirjana. Lukeminen taisi jakautua neljälle eri päivälle. Mieluummin olisin lukenut tätä hiukkasen vanhemmille, ehkä eskareille. Olisi varmaan sopivan hassunkurinen  luettavaksi ääneen myös alkuopetuksessa.

Missä ja miten: 

Aikuiselle kirja on kivaa vaihtelua lukemiseen. Tarina on jännä yhdistelmä  tuoreutta ja perinteisen sadun elementtejä. Erityisesti nukkarissa luettavaksi kirja on paikoin sen verran jännä ja erikoinen,  siis erikoisella tavalla jännittävä, että aikuisen ei parane lukea tätä ns. automaattiohjauksella, vaan tapahtumien tunnelmaa voi olla  tarpeen säädellä lukemisen intensiteetillä (niinkuin toki muulloinkin). Tunnustan, että joissain kohdin itse loivensin vähän tarinaa.

Miten satu voisi jatkua: 

Satu sadusta joka oli  satua on parasta mahdollista alkuinnostuksen lähdettä erilaisiin draamaleikkeihin.  Eikun vaan kasa roolivaatteita esille ja antamaan leikkimällä sadulle uusia muotoja.  Yksi leikkijä voisi vaikka aina vuorollaan olla `kirjailija`  joka saduttaa muita leikkijöitä. Sitten vaan jännittämään, että  onko prinsessan vuoro pelastaa lohikäärme ilkeän prinssin kynsistä ja mihin muihin uusiin muotoihin perinteisistä aineksista lähtevä satu muuntuukaan lasten käsissä.

Kirjasta on kirjoitettu myös ainakin Lastenkirjahylly -blogissa.

Marjaleena Lembcke: Satu sadusta joka oli satua. Kuvittanut Sybille Hein. Suomentanut Jenni Savikko. 115 sivua. Lasten Keskus 2011.

Prinsessa Pikkiriikin talvi

Prinsessa Pikkiriikin tarinat saavat jatkoa tuoreeltaan tänä syksynä ilmestyneessä Prinsessa Pikkiriikin talvi -kirjassa. Edellisen osan tavoin kirja koostuu kolmesta erillisestä tarinasta, jotka ovat juuri sopivan mittaisia, että aikuinen jaksaa lukea ääneen vaikka tarinan kerrallaan. Lapsi kyllä jaksaa kuunnella.  Olen aistivinani tälle Prinsessalle pitkää kirjallista polkua . Pidetään sille peukkuja!

 – ”Anteeksi Urpo, että minä olen joskus vähän rasittava, vaikka niin olet kyllä sinäkin. Rakas, mutta rasittava.”

Ensimmäisessä tarinassa Pikkiriikki päättää myydä pikkuveljen kirpputorilla. Välissä nautitaan lumesta ja talvesta sekä mitataan rohkeutta. Viimeisessä tarinassa alkaa Pikkiriikkiä epäilyttämään, mahtaako joulupukki jättää hänet ilman lahjoja. Hän kun ei ole aina muistanut / ehtinyt / osannut olla ihan kiltisti. Pikkiriikki miettii, että tuhmat ne vasta lahjoja tarvitsisivatkin ja päättää yhdessä Pöjöläisen kanssa jakaa lahjoja niin kilteille kuin tuhmillekin.

Koska ja kenelle; 

Luimme kirjan viikolla jolloin satoi ensilumi. Malttavaisempi olisi säästellyt kirjan lukemista lähemmäs joulua, mutta sopi hyvin talven ja joulunajan alkavaan odotukseen.Lukijakuntana minulla 3-5 -vuotiaat.

Keskusteltavaksi; 

Varaudu keskustelemaan kuulijakuntasi kanssa aiheesta `vain kiltit lapset saavat lahjoja` ja `tontut kertovat pukilla, kuka ansaitsee lahjoja`.  Ajatus tarkkailevista tontuista ja kilttinä olemisen vaikutuksesta lahjavuoren määrään tuntuu olevan onnistuttu myymään nykylasten mieliin perusteellisesti.  Samalla tullaan ison ajan vuotta ulkoistaneeksi kasvatusvastuuta jollekin epämääräiselle ulkoiselle toimijalle. 

Kyseessä on aika klassinen esimerkki kasvatuksen keinosta, joka johonkin muuhun kohtaan sovellettuna kyllä (ehkä) tajuttaisiin pidemmän päälle kannattamattomaksi. Ensin lapsi laitetaan tilanteeseen, jossa hänen pitää yrittää täyttää jonkin epämääräisen tahon odotuksia kiltteydestä ja hyvästä käytöksestä. Lapsen käytöstä halutaan ohjailla tavarapalkinnon toivossa tai rangaistuksen uhalla. Sittemmin uhkaukset lahjoitta jäämisestä eivät kuitenkaan ikinä toteudu. Voiko tämänlaisella kasvatuskeinolla saavuttaa jotain pysyvää vaikutusta lapsen käytökseen? Siis silleen pidemmän päälle, eikä vain nanohetken verran kerrallaan.

Olisiko siis aika harkita tarkkailevien tonttujen eläkkeelle laittamista ja alkaa opettaa lapsiamme pois siitä ajattelutavasta, että tavaran saaminen ja omistaminen jotenkin mittaa lapsen hyvyyttä ja onnistumista.

Varhaiskasvatuksen toimintaympäristössä on ehkä haastavaa lähteä keskustellen kyseenalaistamaan tätä lähes kaikissa kodeissa käytettyä kasvatuskeinoa, mutta kotona kirjan lukeville aukeaa tässä erinomainen mahdollisuus pyristellä edes pikkaisen irti vallalla olevasta ajattelumallista.

”Prinsessa Pikkiriikki on mitä ihanin, tuhmin ja kiltein tyttö, joka maailmassa asustaa. Nyt sinä tietysti ihmettelet, miten voi olla tuhma ja kiltti yhtä aikaa, mutta ei se ole ollenkaan vaikeaa. Välillä voi olla ihan vahingossa tuhma, kun yrittää olla kiltti, ja niin käy Pikkiriikille varsin usein. Aikuisten määräykset kun ovat toisinaan aika sekavia ja sitten toisinaan on hauskaa olla tuhma ihan tarkoituksella, vai mitä?”

Hannele Lampelan esikoiskirja Prinsessa Pikkiriikki kertoo pikkaisen ystävän tärkeydestä,  vähän kiusaamisesta ja  paljon siitä, miten aikuiset yrittävät määrätä ja rajoittaa lasta.  Prinsessa Pikkiriikki kuvaa kivasti ja hauskasti lapsen maailmaa, jossa pääsee toteuttamaan omia ajatuksiaan ja aloitteitaan. Siellä aikuiset taiotaan himskattiin määräilemästä ja he joutuvat luopumaan omasta vallastaan.

”Olipa kerran eräs hirveän huikea prinsessa nimeltään Tuhkimo, joka oli kuitenkin sillä tavalla pikkuisen pälikkä, että se teki aina mitä muut määräsivät.”

Prinsessa Pikkiriikki ja ystävänsä Prinsessa Pöjöläinen ovat tämän ajan Onneli ja Anneli; ystävykset täynnä nykyajan tyttöenergiaa. Prinsessoja, jotka laittavat asiat tapahtumaan sen sijaan, että tyytyisivät odottamaan prinssiä ja heiluttelemaan pinkkejä hameenhelmoja. Prinsessa Pikkiriikki  on myös uuden ajan Peppi Pitkätossu. Pikkiriikki ei tyydy olemaan kiltti, reipas ja aktiivinen, vaan samalla myös varsinainen sottainen rämäpää.   Välillä on ihan ok vähän tuhmuroida ja ajatella omilla aivoilla eikä vain kiltisti hyväksyä ja ottaa vastaan se mitä aikuiset keksivätkään määräillä. Aina ei kaikki asiat mene ihan niin kuin prinsessa suunnittelee, mutta Pikkiriikki yrittää, joskus erehtyy, välillä onnistuu ja useimmiten oppii. Prinsessa Pikkiriikki on siis kuin suora kuvaus tämän päivän oppimiskäsityksestä.

Tarina on täynnä lastenhuoneen anarkiaa ja seikkailunhalua.  

Kenelle: Prinsessa Pikkiriikki ei ole perinteinen prinsessakirja eikä  lainkaan mikään ”tyttökirja”.   Oma lukijakuntani koostui 3-5 -vuotiaista lapsista. Prinsessa Pikkiriikin tarina on parhaimmillaan juuri ääneen luettuna. Kirjassa on kolme erillistä mutta yhtenäistä tarinaa. Jos jotain, niin olisin kaivannut kirjalle lisää pituutta. Nyt tarinat loppuvat heti kun on vauhtiin päästy..

Onneksi kuitenkin kirjan lopussa lupaillaan jatkoa Pikkiriikin, Pöjöläisen ja Makkarakoiran seikkailuille.

Lupauksen täyttää tänä syksynä ilmestynyt Prinsessa Pikkiriikin talvi, josta lisää toisella kertaa…..

Kansikuvat Otavan kuvapankki

Kuvituskuva; Rakkaudella, Hannele (kirjailija Hannele Lampela) Kuva; Ninka Reittu.