Taas yksi lastenkirjablogi - miksi?

Lastenkirjallisuus on lastenkulttuurin muodoista ehkä kaikkein aikuisvetoisinta. Lapsille tarkoitetut kirjat ovat lähes poikkeuksetta aikuisten kirjoittamia, mutta yhtä lailla myös aikuisten lukemia, valitsemia, markkinoimia, kustantamia, ostamia, sensuroimia, arvostelemia ja tutkimia. Yksittäisen kirjan tie lapsen käteen tai korviin kulkee monen eri aikuisen tekemän valinnan kautta.  Aivan erityisesti homma toimii näin vielä lukutaidottomien lasten osalta.

Suomessa julkaistiin viime vuonna yli 1200 lasten- ja nuortenkirjaa. Tästä määrästä oli tekstitettyjä lastenkirjoja vajaa 300 ja kuvakirjoja vajaat 500 kpl. Lastenkirjojen määrä on ollut viime vuodet tasaisessa nousussa. Markkinoiden kokoon suhteutettuna Suomessa julkaistaan siis vuosittain paljon uutta ja laadukasta kotimaista tai käännettyä lastenkirjallisuutta.

Kirjassa

Viime vuosina lastenkirjallisuuden aiheina ovat näkyneet vahvasti muuallakin yhteiskunnallisessa keskustelussa esillä olevat aiheet, kuten ilmastonmuutos ja ympäristönsuojelu sekä tasa-arvo ja erilaisuuden kohtaaminen. Yhteiskunnallisten aiheiden rinnalla lastenkirjallisuudessa elää vahvana myös mielikuvitukseen ja perinteisiin satuihin pohjaava kirjallisuusperinne sekä tunteisiin ja hyvinvointiin liittyvät tarinat. Lastenkirjallisuus on reagoinut myös viime aikoina voimistuneeseen huoleen lukemisen harrastamisen vähenemisestä. Viime vuoden yhtenä teemana näkyi kirjojen, sanataidekasvatuksen, lukemisen merkityksen sekä lukemaan innostamisen keinojen esille tuominen lastenkirjoissa. Ajan ilmiöt ja kulloinkin pinnalla olevat asiat näkyvät lastenkirjoissa nopealla sykkeellä.

Kirjasta

Mutta vaikka lastenkirjojen tarjonta ja sisältö on monipuolistunut ja yhteiskunnallisen muutoksen asettamiin haasteisiin on sisällöllisesti kyetty vastaamaan, tuntuu keskustelu lastenkirjoista sekä yleinen lastenkirjatieto olevan ennemminkin vähenemässä. Vaikka lastenkirjojen määrä kasvaa, keskittyvät julkisuus ja myyntiluvut yhä harvempien kirjojen osalle. Yli miljoonan alaikäisen lapsen ympärillä olevat aikuiset – vanhemmat, isovanhemmat, kummit, opettajat, hoitajat – muodostavat miljoonissa käyttäjissä mitattavan joukon lastenkirjatiedon potentiaalisia käyttäjiä. Lastenkirjatiedolle olisi siis markkinoita.

Onnimanni-lehti selvitti alkuvuonna, miten lastenkirjat saivat vuonna 2017 näkyvyyttä suomalaisissa aikakauslehdissä. Tulokset olivat karua luettavaa; useimmissa tutkituissa aikakauslehdissä (ns. perhelehdet mukaan lukien) lastenkirjoista ei löydy toimituksellista materiaalia lainkaan tai vain hyvin vähän. Silloinkin, kun lastenkirja mainitaan toimituksellisessa aineistossa saa se tavallisimmin ainoastaan parin rivin mittaisen miniesittelyn lehden makasiinityyppisillä kokoomasivuilla. Monissa aikakauslehdissä lastenkirjat näkyvät ainoastaan joululahjavinkkeinä. Toimitukselliset maininnat myös kerääntyvät niille lastenkirjoille, joita eniten mainostetaan.  Ei tunnu kovinkaan kaukaa haetulta ajatukselle, että lastenkirja saa Suomessa huomiota, kritiikkiä ja arviointia vain jos sillä on ison kustantajan isoa markkinointibudjetti ja tähtäin joululahjamarkkinoissa.

On olemassa vaara, että kun lastenkirjallisuudesta kirjoitetaan yhä vähemmän ja suppeammin, kohdistuu kysyntä (tarjonnasta huolimatta) yhä voimakkaammin vain muutamaan hittikirjaan. Niitä muutamia vuotuisia hittikirjoja sitten kääritäänkin jouluna lahjapaketeista monessa lapsiperheessä. Monet hyvät, uudet lastenkirjat jäävät huomiotta ja löytämättä lukijoita. Toisaalta lastenkirjallisuustiedon vähentyessä on vaarana myös muodostua käsitys, että kaikki julkaisukynnyksen ylittänyt uusi lastenkirjallisuus olisi jollainlailla erinomaista ja hyvää tai kaikille kohderyhmään kuuluville lapsille sopivaa luettavaa. Näinhän asia ei suinkaan ole. Muun kirjallisuuden tavoin julkaisujen taso vaihtelee lastenkirjallisuudessakin hyvin erinomaisesta surkeaan.  Kaikki ei myös sovi kaikille, aikuislukijoiden tavoin ovat lapsetkin  lukijoina hyvin heterogeeninen ryhmä.

Kirjaan

Tarvitaan siis lisää lastenkirjatietoa ja näkyvyyttä lastenkirjoille; foorumeja lukijoiden kirjavinkeille ja lukukokemuksille, kirja-arvioita ja kritiikkiä. Tarvitaan ääntä kirjoista ja kirjojen luomista mahdollisuuksista. Vaan  miten ?

Lastenkirjojen kohdalla aika on tainnut ajaa ohi perinteisistä lehdissä julkaistavista kirja-arvosteluista. Sanoma- tai aikakauslehden toimitukseen lähetetyn arvostelukappaleen perusteella tehdystä kirja-arvostelusta puuttuu sitä paitsi käyttäjän eli lapsen kokemus. Uusissa joustavissa medioissa lastenkirjatieto on tarkemmin kohdennettavissa kuin vanhoissa massoja tavoittelevissa julkaisuvälineissä. Uusien medioiden vahvuutena on myös mahdollisuus lukukokemuksien jakamiseen...Siksi taas yksi kirjablogi.

Tipsu ja oivallusten opus

Tipsu ja oivallusten opus on kirja, joka käsittelee läsnäolo- ja myötätuntoteemoja tarinoiden kautta. Tipsu on ihan tavallinen pieni otus (joka meillä taidettiin muuten mieltää peikkolapseksi). Tipsulla on iloja, murheita, pelkoja, mielipahaa ja seikkailuja siinä missä muillakin otuksilla. Tarinoissa johdatetaan kuulijaa huomaamaan, millainen voima hyväksyvällä asenteella, kiitollisuudella ja ystävällisyydellä voikaan olla. 

Kirjan kymmenen pientä tarinaa auttavat hoksaamaan mielen hyppelehtimisen luonteen, ymmärtämään miten pelko tekee kiukkuiseksi ja miten hengityksen avulla voi hiljentää hölöajatuksia.

Näin meillä

Tipsu ja oivallusten opus on siis 6-11 -vuotiaille suunnattu mindfulness-harjoitusten perusasioihin johdattava kirja. Itse luin kirjaa 3-6 -vuotiaille lepohetkellä.  Kirjan tarinat ovat 3-5 sivun mittaisia. 

Kymmenestä tarinasta riittää luettavaa kahdelle tai kolmelle lepohetkelle, mutta itse tykkäsin lukea kirjassa viimeisenä tarinana olevan lyhyen `Tipsu ja hengityksen hämmästely` -tarinan joka lukukerran päätteeksi.  Pimeän pelosta, sängyn alla lymyilevistä mielikuvitusolennoista ja painajaisista kertovan Tipsu ja pimeän peikot -tarinan jätin lepohetkellä pois ja luettavaksi tilanteessa, jossa peloista voi jutella lukemisen yhteydessä. Kaikki muut tarinat sopivat rauhalliselle lepohetkelle oikein hyvin.  Jatkossa haluan käyttää kirjaa siten, että ensin luen tarinat lepohetkellä ja myöhemmin uudelleen tarina kerrallaan vaikka pienryhmissä keskustellen.

Mikä mokoma mindfulness ja sopiiko se nyt sitten lapsille?

Mindfulness-harjoittelu on yksinkertaisesti mielen jumppaa. Siinä harjoitellaan hyväksyvää ja levollista läsnäolemista tässä hetkessä.  Harjoitteissa opetellaan havainnoimaan hengitystä, kehollisia tuntemuksia, ajatuksia ja tunteita eli omaa kehoa kokonaisuutena. Harjoitteilla haetaan keinoja itsetuntemuksen ja keskittymistaidon vahvistamiseksi  sekä itsesäätelyä ja stressaavien tilanteiden hallintaan.  Samalla jumppautetaan  tarkkaavaisuutta, vuorovaikutustaitoja, kykyä tuntea  positiivisia tunteita ja taitoa rauhoittua.

Tipsu ja oivallusten opus -kirjasta voi varsin hyvin nauttia ihan vain satuina, ilman että suo ajatustakaan millekään mindfulnessille tai tietoisen läsnäolon harjoituksille. 

Sukellus syvemmälle?

Jos kuitenkin syvempi sukellus mindfulness-harjoitusten käyttöön lapsiryhmän kanssa kiinnostaa, niin kannattaa etsiä käsiin Tipsun temppukirja. Siinä tutustutaan enemmän lasten kanssa tehtäviin mindfulness- ja myötätuntoharjoituksiin, joista yhdessä satujen kanssa voidaan  koostaa lapsille vaikka kokonaisia mindfulness-tuokioita.

Molempien Tipsu-kirjojen teemoja ovat ilon ja kiitollisuuden tunteminen, negatiivisten tunteiden kohtaaminen, myötätunto ja  myötätuntoinen toiminta sekä itseä että muita kohtaan ja ystävällisyys. Tipsun temppukirjassa käsitellään lisäksi lyhyesti myös mindfulness-opetuksen pedagogiikkaa ja lapsen myötätuntoista kohtaamista.

Millaiset mindfulness -harjoitukset sitten olisivat lapsille sopivia? Maatako lapsiryhmän kanssa jumppasalissa patjoilla ja koettaa mielikuvituksen voimalla tuntea miten aallot osuvat varpaisiin tai tuuli puhaltelee kasvoille? Miksei, ehkä rauhoittumiseen vauhdikkaan liikunnan jälkeen. Vaikkapa hengitellen hetken  pehmolelu vatsan päällä. Tai selällään silmät kiinni, odottaen kosketusta selkään tai sivelyä jalanpohjaan merkkinä ylös nousemisesta ja  eteenpäin siirtymisestä.

Mennään metsään!

Lasten kanssa tarvitaan kuitenkin myös toiminnallisuutta ja leikinomaisuutta. Ja mistäs sille parempi ympäristö kuin metsä, koska kaikenlainen ihmettely ja aistiminen ovat luonnossa niin perin juurin luontaista. Metsässä on aikuisella oiva tilaisuus tietoisesti ohjata lasta ihmettelemään erilaisia aistimuksia ja aistihavaintoja. 

Metsässähän voisi vaikka;

• Riimitellä ja ottaa käyttöön (esim. yllä olevan kaltaisen) siirtymäloru  metsään menoa varten, ja miksei toki muihinkin hetkiin. Aina metsään mennessä pysähdys samassa kohdassa, hetken hiljentyminen, aistien herättely, tietoinen hengitys..

• Aistia. Mitä kaikkea ääniä metsässä on, kun keskittyy kuuntelemaan? Miltä täällä tuoksuu?  Miltä pilvet näyttävät? Miltä tuntuu puu pinta, sammal, kivi? Mitä näet, kun katsot ihan lähelle, entä kun katsot niin kauas kuin vain voit? Aistituntemusten syventämiseksi keskitytään yhteen aistiin kerrallaan.

• Harrastaa arkimatikkaa ja harjaannuttaa hienomotorisia taitoja. Hae kolme (tai vaikka ikäsi verran) kappaletta kiviä, keppejä, käpyjä tai muuta luonnosta löytyviä asioita. Koita pinota ne päällekkäin.

• Satuilla. Kuunnella. Lukea. Satuhieronta tai tarinarapsuttelu. Aina metsäretken päätteeksi sama runo tai loru tai vaihtuva tarina?  Tai vaikka erityinen metsäkirja, jota luetaan vain metsäretken yhteydessä.

Tipsusta ovat kirjoittaneet myös mm.Taikasaappaiden Heli,  Värikäs päivä  lastenkirjablogi, Löytöretkellä piilomaassa -blogi sekä Mummo lukee lapsoselle, josta löytyy myös lisää vinkkejä lapsille tarkoitetuista mindfulness-kirjoista. 

Tipsu-kirjat; kirjoittanut Sari Markkanen, kuvittanut Meri Qvist ja kustantanut BASAM BOOKS.