Voiko joulukirjaa lukea muulloin kuin jouluna?

.. ja voisiko joskus olla parempikin lukea joulukirja vasta joulun jälkeen tai vaihtoehtoisesti oikein hyvissä ajoin ennen joulua. Tälläistä pohdin, kun yhdessä työlasten kanssa luimme  tämän joulun uutuuskirjan Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö.

Kirjan esittelytekstissä kerrotaan, että; Jouluun on viikko aikaa, ja Vilttitossu pelkää, että ei saa tarpeeksi joululahjoja. Hän näkee kadulla Joulun lapsi -keräyksen vähävaraisten lasten hyväksi ja saa mielestään loistavan idean. Hän pukeutuu roskiksesta löytämäänsä palttooseen ja kirjoittaa kerjäyskylttiin "Antaka köyhäle lapsele lahjoja." Vilttitossun yritys ei kuitenkaan tuota tulosta ja seuraavaksi hän esiintyy katulaulajana tiernapojan roolissa -- yhtä huonolla menestyksellä. Kotona kilttiä ja ahkeraa Heinähattua kehutaan joulun lapseksi, mutta mitä ihmettä Vilttitossun pitäisi tehdä saavuttaakseen saman?

Okei, kirjan teema on tuttu monista uusista jouluun sijoittuvista lastenkirjoista eli joulupukki, lahjat, urkkivat tontut ja kilttinä oleminen. Kirjassa on selkeästi rakennettuna opetus siitä, että toisesta välittäminen on tärkeää.  Minua jäi vaan vähän mietityttämään, että  meneekö tämä hienovarainen viesti perille, kun kirjaa luetaan tonttuhuuruisessa ja lahjojen odotuksen täyttämässä joulukuussa. Useimmat lasten kanssa työskentelevät aikuisethan tietävät varsin hyvin, että joulunalusajan  suurin keskustelunaihe on lahjat; mitä ja kuinka paljon kukin haluaa ja uskoo saavansa.

Tuntuu, että nyt aika monessa uutuuskirjassa on pyritty  viestittämään lapsille, että kiltteys ei ole se asia, joka on lahjojen saamisen edellytys.  Joululahjoja  ei tarvitse `ansaita` vaan niitä kuuluu kaikkien saada, myös ”tuhmien”  lasten.

On ihan hyvä juttu, että viimeinkin on lastenkulttuurissa alettu kyseenalaistamaan lapsille vuosikymmenien ajan markkinoitua mallia siitä, että hyvä käytös ja hyvät teot palkitaan tavaralla ja että lahjojen määrä mittaa siinä onnistumista. Sillä laillahan juttu ei nykypäivänä toimi (jos koskaan ennenkään on toiminut).

Tulemmeko kuitenkin samalla opettaneeksi lapsillemme, että suunnattoman suuri lahjakasa ja toteutuneet toiveet ovat jokaisen lapsen perusoikeuksia. Hmm, saisiko ensi vuoden joulusesonkiin pari ei-marginaaliin sijoittuvaa lastenkirjaa, joissa vähemmän olisi enemmän ja jossa koko tavaroiden saamisen perusajatusta tuuletettaisiin.

Minua jäi myös jotenkin vähän kukkahattutätimäisesti ärsyttämään, että kirjan aikuiset antoivat köyhäksi lapseksi naamioituneelle Vilttitossulle talouden vanhoja tavaroita eli  jotain mitä itse ei enää tarvita tai haluta. Onko tämä kovinkaan moderni kuva sosiaalisesta omatunnosta, saatikka hyväntekeväisyydestä? Jos oli tarkoitus suhtautua kriittisesti juuri  tämänkaltaiseen ajattelutapaan, niin sitten viesti oli minusta liian hienovaraisesti ilmaistu, että olisi ollut tajuttavissa.

Kirjan nimessä Vilttitossua kutsutaan jouluvintiöksi. Minusta  vintiö on liian kiltti nimitys Vilttitossulle, kutsuisin itse häntä vähintään jouluriiviöksi.

Mitä lukemisen jälkeen:

Parhaimmillaan kirja voisi toimia keskustelun herättäjänä ryhmässä.  Miten voisimme tuottaa hyvää mieltä toisille ja saada sitä myös itsellemme. Miten me voisimme auttaa / muistaa / tehdä hyvää jollekulle? Voisimmeko me ryhmänä käydä vaikka laulamassa joululauluja vanhainkodissa tai askarrella koristeita jotakuta ilahduttamaan. Tai sitten jos ei kerta kaikkiaan mitään muuta ilahduttamisen tapaa keksitä,  niin voisiko sitten (kirjan antaman mallin mukaan) vaikka lahjoittaa jotain päiväkodissa tarpeetonta tai liiallista tavaraa eteenpäin. Pehmoleluja kenties? Niitä taitaa olla liikaa tai ainakin riittävästi Suomen jokaisessa päiväkotiryhmässä, eikö?

Koska:

Kirja on ilmiselvästi tarkoitettu joulunajan lukemistoksi, mutta voisi toimia paremmin siis vaikka hyvissä ajoin ennen joulua luettavaksi. Tai ihan heti joulun jälkeen, kun lahjat ja lahjojen saaminen on vielä tuoreessa muistissa.

Kirja on ilmestynyt myös äänikirjana, pituus 1 h 13 minuuttia. 

Jouluvintiöstä ovat kirjoittaneet myös mm. Kieltenope Rita, Jonna Kirpakaapin avaimessa, Luetaanko tämä -blogin Kia ja lastenkulttuuriblogi Pienten taikapiiri. 

Heinähattu Vilttitossu ja jouluvintiö

Teksti; Sinikka ja Tiina Nopola

Kuvitus; Salla Savolainen

Tammi 2017

Maukan ja Väykän hyvä päivä

Timo Parvelan Maukka ja Väykkä -kirjoja on ilmestynyt jo vaikka miten monta eikä tässä maassa taida olla montaakaan päiväkodin nukkaria, jossa Maukkaa ja Väykkää  ei olisi jossain kohdin luettu tai kuunneltu.

Maukka on siis kissa ja Väykkä on koira. Kissan ja koiran yhteiselämässä sattumia ja tapahtumia riittää, eikä aina vähiten siksi, että Maukalla on rajaton luotto omiin kykyihinsä, mutta äärimmäisen vähän kärsivällisyyttä. Kaikessa itseriittoisuudessaan ja kärsimättömyydessään se on kuitenkin aina yhtä hurmaava kumppani. Väykkä puolestaan on onnellisimmillaan silloin kun asiat sujuvat entiseen tapaan ja elämä pyörii rauhallisesti taivaansinisen talon pihapiirissä. Ystävykset tuntevat toisensa perinjuurin ja siksi ehkä täydentävätkin toisiaan parhaalla mahdollisella tavalla. Maailma on avara ja erilaiset eläimet erilaisine luonteineen mahtuvat hyvin samaan kylään asumaan.

Maukan ja Väykän hyvä päivä on viime heinäkuussa (2017) ilmestynyt, toistaiseksi, viimeisin kirja ystävyksistä.  Kirja on rakenteeltaan yhden päivän pituinen, kellonajoilla jaksotettu kertomus. Maukan ja Väykän hyvä päivä on todellinen hyvän mielen kirja.

Kaveruksiin tutustumisen voi minusta aloittaa mistä tahansa kirjasta, oikeastaan selkeän poikkeuksen sarjassa tekee Maukka ja Väykkä ja Karhu Murhinen -kirja, jossa on muista kirjoista poiketen vähän vakavampi pohjasävy. Kirja kertoo kauniisti vanhenemisesta, luopumisesta ja kuolemastakin.

Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo puolestaan on parhaimmillaan loppuvuoden lukemistona, talvea odotellessa tai joulun odotuksen kalenterikirjana.

Maukka ja Väykkä kirjoissa virkkeet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä ja lukeminen sujuvaa. Kieli on kuitenkin riittävän rikasta ja maukasta tarjoamaan lukuoivalluksia ja -iloa myös aikuiselle. Virpi Talvitien kuvitukset ovat kirjoille iso, iso lisäplussa.

Kenelle;

Kirjat ovat kenelle tahansa varhaiskasvatusikäiselle kuulijalle soveltuvaa kuunneltavaa. Tarinoiden opetuksia ei ilmeisen korostuneesti alleviivata, mutta silti kaikissa tarinoissa on mukana aimo annos inhimillisyyttä, suvaitsevuutta  ja ystävyyttä. Maukan ja Väykän hyvä päivä sopii rakenteensa puolesta hyvin eskareille kellon opettelun aikoihin luettavaksi. Tarinasta voisi vaikka rakentaa kuvakertomuksen aikajanana tai kellon muotoon.

Satu sadusta joka oli satua

Tapahtuu eräänä aamuna kuninkaanlinnassa: Kuningas juo kahvikupista pikkiriikkisen kulauksen. Prinsessa hörppää kaakaonsa yhdellä kulauksella ja jää odottamaan, että palvelija voitelisi hänelle marmeladileivän. Mutta mitään ei tapahdu, satu on jäänyt kesken. Kirjailijan luovuus on ehtynyt . Hahmot ovat neuvottomia, eikä kukaan hahmoista tiedä miten tarinan kuuluisi jatkua.  Kuninkaallinen perhe päättää lähteä etsimään kirjailijaa jotta sadulle saataisiin satujen onnellinen loppu. Alkaa seikkailu, jossa satuhahmot ottavat ohjat omiin käsiinsä ja löytävät matkalla lisää eksyneitä tai tarinoista pois heitettyjä satuhahmoja.

”..Ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Sehän olisi kiva satu! –Sekin satu on jo kirjoitettu, kirjailija sanoi. -Se tuntuikin jotenkin tutulta, vanha mies sanoi. Kun kerran olet kirjailija, on minun kai turha kertoa, mitä sinun pitäisi kirjoittaa. Pääasia on, että muutama ihminen tulee sadussa onnelliseksi, kaikki kun eivät voi olla onnellisia edes sadussa.~~ Nyt kirjailija tiesi, millainen sadusta tulisi, hän kirjoittaisi sadun, jossa kaikki löytävät onnen.”

Saksassa suuressa suosiossa olevan suomalaissyntyisen Marja-Leena Lembcken ensimmäinen suomennettu lastenromaani on erikoinen tutkimusmatka sadun syntyyn. Miikä sadussa siis lopulta on satua ja mikä on totta? Kirja on puolustuspuhe saduille ja satujen kertomiselle. Tarinassa on vanhanaikaisten satujen henkeä, uudella twistillä. Tarinan sisään onkin kirjoitettu monia viittauksia klassikkosatuihin.

Kenelle; 

Luettu 3-5 -vuotiaille lepohetken kirjana. Lukeminen taisi jakautua neljälle eri päivälle. Mieluummin olisin lukenut tätä hiukkasen vanhemmille, ehkä eskareille. Olisi varmaan sopivan hassunkurinen  luettavaksi ääneen myös alkuopetuksessa.

Missä ja miten: 

Aikuiselle kirja on kivaa vaihtelua lukemiseen. Tarina on jännä yhdistelmä  tuoreutta ja perinteisen sadun elementtejä. Erityisesti nukkarissa luettavaksi kirja on paikoin sen verran jännä ja erikoinen,  siis erikoisella tavalla jännittävä, että aikuisen ei parane lukea tätä ns. automaattiohjauksella, vaan tapahtumien tunnelmaa voi olla  tarpeen säädellä lukemisen intensiteetillä (niinkuin toki muulloinkin). Tunnustan, että joissain kohdin itse loivensin vähän tarinaa.

Miten satu voisi jatkua: 

Satu sadusta joka oli  satua on parasta mahdollista alkuinnostuksen lähdettä erilaisiin draamaleikkeihin.  Eikun vaan kasa roolivaatteita esille ja antamaan leikkimällä sadulle uusia muotoja.  Yksi leikkijä voisi vaikka aina vuorollaan olla `kirjailija`  joka saduttaa muita leikkijöitä. Sitten vaan jännittämään, että  onko prinsessan vuoro pelastaa lohikäärme ilkeän prinssin kynsistä ja mihin muihin uusiin muotoihin perinteisistä aineksista lähtevä satu muuntuukaan lasten käsissä.

Kirjasta on kirjoitettu myös ainakin Lastenkirjahylly -blogissa.

Marjaleena Lembcke: Satu sadusta joka oli satua. Kuvittanut Sybille Hein. Suomentanut Jenni Savikko. 115 sivua. Lasten Keskus 2011.

Metsän pieni kansa - puunhaltijoiden opintoretki

Avasin suurin odotuksin Marjatta Levannon ja Julia Vuoren viime syksynä ilmestyneen `Metsän pieni kansa – puunhaltijoiden opintoretki` -kirjan. Odotin tarinakirjaa suomalaisesta luonnosta ja siellä liikkuvista ikiaikaisista kulkijoista kuten haltijoista, tontuista ja peikoista. Ennen kaikkea kuvittelin kohderyhmänä olevan pienet lapset.

Vaan jo nopealla tutustumisella kävi ilmeiseksi että kirja on tätä mutta paljon, paljon muutakin. Sitä on hankala luokitella selkeästi oikein mihinkään yksittäiseen laatikkoon. Onko se taidekirja, satukirja, tarukirja, luontokirja, perinnekirja, kansanperinnekirja? Aikuiselle vai lapselle vai aikuiselle ja lapselle?  Yksin luettavaksi vai yhteiseksi lukukokemukseksi?

Ehkä ennen kaikkea Metsän pieni kansa on seikkailu- ja taidekirja. Siinä seurataan metsänväen elämää Suomen taiteesta tutuissa kuva-aineissa. Vedenhaltijat, tuulen henget, maahiset, hiisit, menninkäiset ja peikot tutustuttavat lukijan myös myyttisiin tarinoihin ja uskomuksiin. Oppaana metsän pienelle kansalle on Väinämöinen. Ihan pienelle lapselle en kirjaa vielä lähtisi lukemaan, vaan ehkä vasta eskari- tai  kouluikäiselle. Silloinkin  yhdessä lukien, keskustellen, pysähdellen. Kirja on varmasti parhaimmillaan aikuisen ja lapsen yhteinen tutustumismatka Suomen metsissä, vesissä ja tuntureilla vilistäviin monenlaisiin kulkijoihin ja heistä kerrottaviin ikiaikaisiin tarinoihin sekä rikkaaseen suomalaiseen kuvataiteeseen.

Kirjassa kolme pientä puunhaltijaa tutustuu muinaisiin tarinoihin henkiolennoista suomalaisten taiteilijoiden luomissa maisemissa. Puunhaltijat kulkevat kirjassa välillä piilossa ja välillä pääosassa, mutta aina yhtä uteliaina. Teksti on Marjatta Levannon ja kuvitus eläinaiheisista sarjakuvista tutun Julia Vuoren käsialaa. 

Lapsille tehdyt taidekirjat on lastenkirjallisuutta, joka ei välttämättä sellaisenaan aukea kaikille, eikä tarvitsekaan. Metsän pieni kansa ei päästä lukijaansa (vai pitäisikö sanoa kokijaansa) helpolla. Kun kirjan maailmaan lähtee lapsen kanssa lukien tutustumaan on varmaan syytä varautua luetun käsittelemiseen keskustelujen ja kysymysten muodossa.  Kirjassa käsitellään kauniisti myös kuolemaa ja vainajien luontoyhteyttä meidän maailmaamme. Metsän pieni kansa toimii siis isosti myös tunnekasvatuksen opastajana. Samasta aineistosta löytyy myös selkokielinen rinnakkaisteos niille, joille kirjoitetun kielen on hyvä olla vaivattomasti ja iloa tuottavasti omaksuttavissa. Kirja kuiskii myös kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita se tarjoaa sukupolvia yhdistävänä kokemuksena.

 Tutustumista pohjoisen ihmisen myyttisiin uskomuksiin ja muinaisiin metsäkokemuksiin voi syventää `Metsän tarina` kirjalla. Metsän tarina on saman nimiseen luontoelokuvaan perustuva elämyksellinen luontokirja vanhan metsän elämästä ja lukuisista asukkaista.  Kirjassa esiintyvät palvotut karhut, ilvekset ja hirvet, mystiset pöllöt ja käärmeet, salaperäiset muurahaiset ja sammakot sekä muinaiset sielulinnut. Myös metsän pieneliöt eli sienet, kivet ja kasvit sekä satoja vuosia vanhat puut ovat keskeisessä roolissa.

Kenelle: 

Eskari-ikäisten kanssa yhdessä keskustellen ja pohtien. Ei nukkarikirjaksi, ei myöskään mielestäni koko ryhmälle vaan kaksistaan lapsen kanssa lukien.

Vinkkinä muuten alakoulun opettajille , että huh minkälaisia mahdollisuuksia tämä kirja avaisikaan kuvaamataidon opetukseen sekä vaikka ilmiöopetuksen inspiraationa oppiaineita yhdistämään. Kuvista, biologiaa, äidinkieltä ja kirjallisuutta, historiaakin suloisesti sekaisin koululaisen mielikuvitusta, luovuutta  ja uteliaisuutta herättelevässä kokonaisuudessa.

Maataide:

Metsän pieni kansa jos mikä innostaa tekemään maataidetta. Aiheena voi olla vaikka oma tulkinta tunnetusta taulusta, tai jokin muoto  tai värileikki, voimaeläin, oma alkukirjain, ryhmän nimi luonnonmateriaaleista  tehdyistä kirjaimista.. Aloituskuvassa ulkona tehtynä kirjaimia jotka valokuvasimme ja rakentelimme sanoja.

PIKI - Minäkin haluan mukaan!

Minäkin haluan mukaan! Piki oli innoissaan. Se oli menossa ensi kertaa metsään, jonne muut lapset olivat rakentaneet majan. Piki oli pukeutunut Salamasankarin asuun. Salamasankari oli kaikkein nopein ja rohkein.

Mutta miten kävikään? Uudet kaverit eivät ottaneetkaan Pikiä mukaan, vaan läimäyttivät oven kiinni sen nenän edessä.

PIKI on tarina ryhmässä tapahtuvasta kiusaamisesta, itsetunnon vahvistamisesta, tunteista ja ystävyydestä.

Kuvakirja on juuri sopivan pitkä yhdellä kerralla luettavaksi lepohetkellä. Ihan vain aikuisen ääneen lukemana kirja ei tule kuitenkaan hyödynnetyksi parhaalla mahdollisella tavalla.  Kirja on erityisesti suunniteltu keskustelevaan lukemiseen. Tarinan joka aukeamalta on yhtään ponnistelematta poimittavissa kysymyksiä ja pohdintaa lasten kanssa.

Itse ehkä päätyisin (toistekin) lukemaan kirjan ensin kokonaisuudessaan vaikkapa lepohetkellä  ja sitten myöhemmin palaamaan kirjaan pienryhmässä keskustellen ja toimien.

Kuvakirjaan liittyen on ilmestynyt myös opaskirja Mun ja sun juttu! Lasten sosiaalisten taitojen vahvistaminen kiusaamisen ehkäisyssä  

Yhdessä kuvakirjan kanssa opas muodostaa toiminnallisen kokonaisuuden yhteisöllisen ryhmäkasvatuksen tueksi ja avuksi. Opas sisältää toiminnallisia, draamallisia, kuvallisia ja musiikkiin pohjautuvia harjoituksia, kuvallisia tehtäviä ja leikkejä. Eri ikärymille sopivat harjoitukset on kirjassa merkitty eri värein.

Itsellä jäi oppaasta erityisesti mieleen kiukun, harmituksen ja pahan olon tunnistamisen, näyttämisen ja purkamisen opettelu toiminnan kautta. Lapsen kanssa voi harjoitella kiukun tunteen tunnistamista ja purkua vaikkapa sanomalehteä repimällä.  Tai entäpä kiukkumusiikkia soittamalla? Meillä kun monasti edellytetään lapsilta soittimien kanssa melkoista itsehillintää ja keskitytään musiikki-ilmaisussa kauniisiin ja kivoihin asioihin ja tunteisiin.  

Yhdessä kuvakirja ja opas ovat osa PIKI-toimintamallia, joka perustuu ajatukseen siitä, että pienten lasten kiusaamisessa on kyse puutteista vuorovaikutus- ja itsesäätelytaidoissa. Nämä ovat opittavissa olevia taitoja. Toimintamallilla on omat verkkosivut osoitteessa

 http://www.pikitoimintamalli.fi/

Onneksi on Iso, jolla on lämmin syli. Ison rauhoittavat sanat lohduttavat murheellista pikkuolentoa. Yhdessä Ison kanssa Piki miettii, miten päästä leikkeihin mukaan ja millainen on hyvä kaveri. Pikikin löytää lopulta oman ystävän, Lumin.

Kansikuvat; Kustantaja Lasten Keskus.
PIKI -kirjoista on kirjoitettu myös mm. Taikasaappaissa, Sinisellä keskitiellä, Värikkäässä päivässä  sekä Luetaako tämä -blogissa

Prinsessa Pikkiriikin talvi

Prinsessa Pikkiriikin tarinat saavat jatkoa tuoreeltaan tänä syksynä ilmestyneessä Prinsessa Pikkiriikin talvi -kirjassa. Edellisen osan tavoin kirja koostuu kolmesta erillisestä tarinasta, jotka ovat juuri sopivan mittaisia, että aikuinen jaksaa lukea ääneen vaikka tarinan kerrallaan. Lapsi kyllä jaksaa kuunnella.  Olen aistivinani tälle Prinsessalle pitkää kirjallista polkua . Pidetään sille peukkuja!

 – ”Anteeksi Urpo, että minä olen joskus vähän rasittava, vaikka niin olet kyllä sinäkin. Rakas, mutta rasittava.”

Ensimmäisessä tarinassa Pikkiriikki päättää myydä pikkuveljen kirpputorilla. Välissä nautitaan lumesta ja talvesta sekä mitataan rohkeutta. Viimeisessä tarinassa alkaa Pikkiriikkiä epäilyttämään, mahtaako joulupukki jättää hänet ilman lahjoja. Hän kun ei ole aina muistanut / ehtinyt / osannut olla ihan kiltisti. Pikkiriikki miettii, että tuhmat ne vasta lahjoja tarvitsisivatkin ja päättää yhdessä Pöjöläisen kanssa jakaa lahjoja niin kilteille kuin tuhmillekin.

Koska ja kenelle; 

Luimme kirjan viikolla jolloin satoi ensilumi. Malttavaisempi olisi säästellyt kirjan lukemista lähemmäs joulua, mutta sopi hyvin talven ja joulunajan alkavaan odotukseen.Lukijakuntana minulla 3-5 -vuotiaat.

Keskusteltavaksi; 

Varaudu keskustelemaan kuulijakuntasi kanssa aiheesta `vain kiltit lapset saavat lahjoja` ja `tontut kertovat pukilla, kuka ansaitsee lahjoja`.  Ajatus tarkkailevista tontuista ja kilttinä olemisen vaikutuksesta lahjavuoren määrään tuntuu olevan onnistuttu myymään nykylasten mieliin perusteellisesti.  Samalla tullaan ison ajan vuotta ulkoistaneeksi kasvatusvastuuta jollekin epämääräiselle ulkoiselle toimijalle. 

Kyseessä on aika klassinen esimerkki kasvatuksen keinosta, joka johonkin muuhun kohtaan sovellettuna kyllä (ehkä) tajuttaisiin pidemmän päälle kannattamattomaksi. Ensin lapsi laitetaan tilanteeseen, jossa hänen pitää yrittää täyttää jonkin epämääräisen tahon odotuksia kiltteydestä ja hyvästä käytöksestä. Lapsen käytöstä halutaan ohjailla tavarapalkinnon toivossa tai rangaistuksen uhalla. Sittemmin uhkaukset lahjoitta jäämisestä eivät kuitenkaan ikinä toteudu. Voiko tämänlaisella kasvatuskeinolla saavuttaa jotain pysyvää vaikutusta lapsen käytökseen? Siis silleen pidemmän päälle, eikä vain nanohetken verran kerrallaan.

Olisiko siis aika harkita tarkkailevien tonttujen eläkkeelle laittamista ja alkaa opettaa lapsiamme pois siitä ajattelutavasta, että tavaran saaminen ja omistaminen jotenkin mittaa lapsen hyvyyttä ja onnistumista.

Varhaiskasvatuksen toimintaympäristössä on ehkä haastavaa lähteä keskustellen kyseenalaistamaan tätä lähes kaikissa kodeissa käytettyä kasvatuskeinoa, mutta kotona kirjan lukeville aukeaa tässä erinomainen mahdollisuus pyristellä edes pikkaisen irti vallalla olevasta ajattelumallista.

”Prinsessa Pikkiriikki on mitä ihanin, tuhmin ja kiltein tyttö, joka maailmassa asustaa. Nyt sinä tietysti ihmettelet, miten voi olla tuhma ja kiltti yhtä aikaa, mutta ei se ole ollenkaan vaikeaa. Välillä voi olla ihan vahingossa tuhma, kun yrittää olla kiltti, ja niin käy Pikkiriikille varsin usein. Aikuisten määräykset kun ovat toisinaan aika sekavia ja sitten toisinaan on hauskaa olla tuhma ihan tarkoituksella, vai mitä?”

Hannele Lampelan esikoiskirja Prinsessa Pikkiriikki kertoo pikkaisen ystävän tärkeydestä,  vähän kiusaamisesta ja  paljon siitä, miten aikuiset yrittävät määrätä ja rajoittaa lasta.  Prinsessa Pikkiriikki kuvaa kivasti ja hauskasti lapsen maailmaa, jossa pääsee toteuttamaan omia ajatuksiaan ja aloitteitaan. Siellä aikuiset taiotaan himskattiin määräilemästä ja he joutuvat luopumaan omasta vallastaan.

”Olipa kerran eräs hirveän huikea prinsessa nimeltään Tuhkimo, joka oli kuitenkin sillä tavalla pikkuisen pälikkä, että se teki aina mitä muut määräsivät.”

Prinsessa Pikkiriikki ja ystävänsä Prinsessa Pöjöläinen ovat tämän ajan Onneli ja Anneli; ystävykset täynnä nykyajan tyttöenergiaa. Prinsessoja, jotka laittavat asiat tapahtumaan sen sijaan, että tyytyisivät odottamaan prinssiä ja heiluttelemaan pinkkejä hameenhelmoja. Prinsessa Pikkiriikki  on myös uuden ajan Peppi Pitkätossu. Pikkiriikki ei tyydy olemaan kiltti, reipas ja aktiivinen, vaan samalla myös varsinainen sottainen rämäpää.   Välillä on ihan ok vähän tuhmuroida ja ajatella omilla aivoilla eikä vain kiltisti hyväksyä ja ottaa vastaan se mitä aikuiset keksivätkään määräillä. Aina ei kaikki asiat mene ihan niin kuin prinsessa suunnittelee, mutta Pikkiriikki yrittää, joskus erehtyy, välillä onnistuu ja useimmiten oppii. Prinsessa Pikkiriikki on siis kuin suora kuvaus tämän päivän oppimiskäsityksestä.

Tarina on täynnä lastenhuoneen anarkiaa ja seikkailunhalua.  

Kenelle: Prinsessa Pikkiriikki ei ole perinteinen prinsessakirja eikä  lainkaan mikään ”tyttökirja”.   Oma lukijakuntani koostui 3-5 -vuotiaista lapsista. Prinsessa Pikkiriikin tarina on parhaimmillaan juuri ääneen luettuna. Kirjassa on kolme erillistä mutta yhtenäistä tarinaa. Jos jotain, niin olisin kaivannut kirjalle lisää pituutta. Nyt tarinat loppuvat heti kun on vauhtiin päästy..

Onneksi kuitenkin kirjan lopussa lupaillaan jatkoa Pikkiriikin, Pöjöläisen ja Makkarakoiran seikkailuille.

Lupauksen täyttää tänä syksynä ilmestynyt Prinsessa Pikkiriikin talvi, josta lisää toisella kertaa…..

Kansikuvat Otavan kuvapankki

Kuvituskuva; Rakkaudella, Hannele (kirjailija Hannele Lampela) Kuva; Ninka Reittu.