Prinsessa Pikkiriikin talvi

Prinsessa Pikkiriikin tarinat saavat jatkoa tuoreeltaan tänä syksynä ilmestyneessä Prinsessa Pikkiriikin talvi -kirjassa. Edellisen osan tavoin kirja koostuu kolmesta erillisestä tarinasta, jotka ovat juuri sopivan mittaisia, että aikuinen jaksaa lukea ääneen vaikka tarinan kerrallaan. Lapsi kyllä jaksaa kuunnella.  Olen aistivinani tälle Prinsessalle pitkää kirjallista polkua . Pidetään sille peukkuja!

 – ”Anteeksi Urpo, että minä olen joskus vähän rasittava, vaikka niin olet kyllä sinäkin. Rakas, mutta rasittava.”

Ensimmäisessä tarinassa Pikkiriikki päättää myydä pikkuveljen kirpputorilla. Välissä nautitaan lumesta ja talvesta sekä mitataan rohkeutta. Viimeisessä tarinassa alkaa Pikkiriikkiä epäilyttämään, mahtaako joulupukki jättää hänet ilman lahjoja. Hän kun ei ole aina muistanut / ehtinyt / osannut olla ihan kiltisti. Pikkiriikki miettii, että tuhmat ne vasta lahjoja tarvitsisivatkin ja päättää yhdessä Pöjöläisen kanssa jakaa lahjoja niin kilteille kuin tuhmillekin.

Koska ja kenelle; 

Luimme kirjan viikolla jolloin satoi ensilumi. Malttavaisempi olisi säästellyt kirjan lukemista lähemmäs joulua, mutta sopi hyvin talven ja joulunajan alkavaan odotukseen.Lukijakuntana minulla 3-5 -vuotiaat.

Keskusteltavaksi; 

Varaudu keskustelemaan kuulijakuntasi kanssa aiheesta `vain kiltit lapset saavat lahjoja` ja `tontut kertovat pukilla, kuka ansaitsee lahjoja`.  Ajatus tarkkailevista tontuista ja kilttinä olemisen vaikutuksesta lahjavuoren määrään tuntuu olevan onnistuttu myymään nykylasten mieliin perusteellisesti.  Samalla tullaan ison ajan vuotta ulkoistaneeksi kasvatusvastuuta jollekin epämääräiselle ulkoiselle toimijalle. 

Kyseessä on aika klassinen esimerkki kasvatuksen keinosta, joka johonkin muuhun kohtaan sovellettuna kyllä (ehkä) tajuttaisiin pidemmän päälle kannattamattomaksi. Ensin lapsi laitetaan tilanteeseen, jossa hänen pitää yrittää täyttää jonkin epämääräisen tahon odotuksia kiltteydestä ja hyvästä käytöksestä. Lapsen käytöstä halutaan ohjailla tavarapalkinnon toivossa tai rangaistuksen uhalla. Sittemmin uhkaukset lahjoitta jäämisestä eivät kuitenkaan ikinä toteudu. Voiko tämänlaisella kasvatuskeinolla saavuttaa jotain pysyvää vaikutusta lapsen käytökseen? Siis silleen pidemmän päälle, eikä vain nanohetken verran kerrallaan.

Olisiko siis aika harkita tarkkailevien tonttujen eläkkeelle laittamista ja alkaa opettaa lapsiamme pois siitä ajattelutavasta, että tavaran saaminen ja omistaminen jotenkin mittaa lapsen hyvyyttä ja onnistumista.

Varhaiskasvatuksen toimintaympäristössä on ehkä haastavaa lähteä keskustellen kyseenalaistamaan tätä lähes kaikissa kodeissa käytettyä kasvatuskeinoa, mutta kotona kirjan lukeville aukeaa tässä erinomainen mahdollisuus pyristellä edes pikkaisen irti vallalla olevasta ajattelumallista.